Tämä päivä on ollut melkoista tunteiden vuoristorataa. Ultraan mennessä en tiennyt miten päin saisin itseni parhaiten pysymään kasassa, niin paljon jännitti. Toivoin tietysti eniten maailmassa saavani rauhoittavia uutisia ja hetkeksi kaikki tuntuikin ihanasti asettuvan paikoilleen, kun näiden pikkuisen köllöttelemässä niin mukavasti kohdun uumenissa. Välillä hän intoutui liikuskelemaan ja jumppaamaan kovasti, esitellen kehoaan joka kulmasta meille katsojille. Ultralaite oli aivan loistava, en muista koskaan aiemmin nähneeni yhtä edistynyttä kuvaa vauvasta kohdun sisällä!
Pyysin kätilöä heti alkuun katsomaan rakenteita mahdollisimman paljon, ja mieltä huojensi kun hän luetteli näkemiään ruumiinosia: ...sydän lyö vahvasti...molemmat kädet ja jalat löytyvät ja näyttävät asianmukaisilta...munuaiset ovat paikoillaan...aivot ja verisuoniverkosto näyttävät juuri siltä miltä pitääkin...napanuora on kiinnittynyt hyvin...nenäluu näkyy hienosti.
Puristus sydänalassa rupesi hiukan hellittämään otettaan, kunnes kätilö yhtäkkiä lausui: "Niskaturvotus näyttää kyllä silmään hieman liian isolta. Juuri nyt en saa vauvan asennon takia mitattua sitä, mutta yritän"
Sitten vietettiin useita, pitkiä minuutteja odottaen vauvan vaihtavan asentoaan. Siinä vaiheessa olin kyllä jo aivan varma, että uutiset eivät tule olemaan hyviä. Kohta luku löytyikin: 2,26. Ja sen pitäisi olla 1-1,5. Ei voi olla totta! Veriarvot HCG 153 ja Papp-a 1094 yhdessä (korkean) ikäni kanssa antoivat Downin syndrooman riskiluvuksi 1:110.
Kätilö rauhoitteli meitä kertomalla, että tämä ei tarkoita sitä ettäkö vauvalla olisi downi, mutta toisaalta tällaisten huonojen uutisten edessä tiedän jo, että mitkään sanat eivät voi minua rauhoittaa. Ainoastaan verikokeen tulos saattaa huojentaa mieltä, mutta viimeistään huokaisen sitten jos saan elävän vauvan syliin.
En voi estää ajatusta: onko tämä raskaus kirottu? Meidän survivor-blastokysti meinasi jäädä katetriin heti siirron yhteydessä ja jo siitä eteenpäin tämä on ollut taistelua vuotoineen päivineen. Nyt tällaiset uutiset vielä tähän päälle.
Ja meidän pikkuinen kun näytti ultrassa niin vahvalta ja iloiselta. Kokoerokin oli kuroutunut kiinni: aiempi lasketusta ajasta -2 päivän heitto oli nyt +1 päivä eli vauva vastasi viikkoja 11+1. Kasva pieni, kasva.
Isälle ja äidille koittaakin nyt piiitkä odotus...
tiistai 29. syyskuuta 2015
RV11: Karmea np-ultra
Tulin nopeasti kertomaan meidän niskapoimu-ultran kuulumiset. Se, mitä pelkäsinkin, näyttäisi käyvän toteen: Downin riskiluku oli kohonnut eli 1:110 ! Niskaturvotuslukema oli 2,26 eli alempi kuin 3 mutta korkeampi kuin normaalisti.
Kamala järkytys. Varsinkin kun kätilö juuri hetkeä ennen katsoi, että nenäluu näkyy hienosti (downissa ei kuulemma näy). Nyt alkaa pitkä odotus tarkentavaan verikokeeseen ja sen tuloksiin!
Kuinka moni lukija on näillä arvoilla saanut silti terveen lapsen...?
Kirjoitan illalla tarkemmin.
Kamala järkytys. Varsinkin kun kätilö juuri hetkeä ennen katsoi, että nenäluu näkyy hienosti (downissa ei kuulemma näy). Nyt alkaa pitkä odotus tarkentavaan verikokeeseen ja sen tuloksiin!
Kuinka moni lukija on näillä arvoilla saanut silti terveen lapsen...?
Kirjoitan illalla tarkemmin.
maanantai 28. syyskuuta 2015
RV10+6: NP-ultran panikointia
Viimeiset 3-4 päivää olen viettänyt panikoimalla huomista niskapoimu-ultraa. Tästä on selvästi muotoutunut ihan omanlaisensa käytäntö: säännölliset ultrat ovat elintärkeitä, mutta siltikin pelko ottaa minusta joka kerta hyvissä ajoin niskalenkin joten edeltävät päivät menevät murehtiessa. Pelko on yleismaailmallinen ja aina sama: se, että siellä olisi jotain pahasti pielessä.
Jos huomenna saisimme huonoja uutisia, se olisi melkein kuin pamauttaisi autolla seinään satasen vauhdista. Plätsistä! Mitä hittoa oikein tapahtui? Vaikka pelkotilat ovat osa nyt osa tätä odotusta, pidän raskautta jo annettuna lupauksena enkä pysty kuvittelemaan, että kaikki tämä, väsymys, paisunut maha, muuttuneet rinnat, TOIVO, vietäisiin noin vain kesken kaiken pois. Tämän on onnistuttava koska sen on vain pakko.
Jos kaikki menisi hyvin...
...huomenna kertoisimme odotusuutiset isovanhemmille.
...muutaman viikon päästä saattaisin tuntea jo liikkeitä.
...kuukauden päästä kertoisimme vauvasta Neiti S:lle.
...parin kuukauden päästä jokainen vastaantulija näkisi heti, että olen raskaana.
...4,5 kuukauden kuluttua jäisin äitiyslomalle.
...äitiyslomalla uskaltaisin ehkä ostaa jo vauvanvaatteita!
...6,5 kuukauden kuluttua nuuhkuttelisin mahdollisesti jo uutta tulokasta!!
Saisikohan noista aikaiseksi vaikka muutaman voimalausemantran, joiden avulla selviäisi sinne huomiseen saakka..?
Jos huomenna saisimme huonoja uutisia, se olisi melkein kuin pamauttaisi autolla seinään satasen vauhdista. Plätsistä! Mitä hittoa oikein tapahtui? Vaikka pelkotilat ovat osa nyt osa tätä odotusta, pidän raskautta jo annettuna lupauksena enkä pysty kuvittelemaan, että kaikki tämä, väsymys, paisunut maha, muuttuneet rinnat, TOIVO, vietäisiin noin vain kesken kaiken pois. Tämän on onnistuttava koska sen on vain pakko.
Jos kaikki menisi hyvin...
...huomenna kertoisimme odotusuutiset isovanhemmille.
...muutaman viikon päästä saattaisin tuntea jo liikkeitä.
...kuukauden päästä kertoisimme vauvasta Neiti S:lle.
...parin kuukauden päästä jokainen vastaantulija näkisi heti, että olen raskaana.
...4,5 kuukauden kuluttua jäisin äitiyslomalle.
...äitiyslomalla uskaltaisin ehkä ostaa jo vauvanvaatteita!
...6,5 kuukauden kuluttua nuuhkuttelisin mahdollisesti jo uutta tulokasta!!
Saisikohan noista aikaiseksi vaikka muutaman voimalausemantran, joiden avulla selviäisi sinne huomiseen saakka..?
keskiviikko 23. syyskuuta 2015
RV 10+1: Merkkipäivä
Tänään oli siinä mielessä vapauden päivä, että puhelimen kalenteri ei ole jatkuvasti piipannut muistutuksia lääkkeistä. Niitä ei nimittäin tarvitse enää ottaa! 3 x pv Zumenon, 2 x pv Lugesteron, ohi on. Aah, mikä vapaus!
Hysteerikkona luonnollisesti soitin klinikalle jo viikko sitten, että "Oletteko te nyt ihan varmoja siitä, että lääkkeet voi lopettaa?" Varmoja olivat, keho on kuulemma tuottanut tarvittavia hormoneja itse jo viikkotolkulla ja 10-viikko rajapyykkinä oli vain varotoimi. Huh helpotusta. Eihän ne vessareissut siltikään ihan ilman kyttäämistä suju, vaan joka kerta tarkistan onko vuoto alkanut.
Väsymys on kaikennielevää. En muista milloin viimeksi olisin nukkunut näin paljon ja näin antaumuksella. Muu ei edes onnistu, sillä tarve on niin primitiivinen. Jos tällä tästä selviän, olen järkyttävän kiitollinen.
Viikonloppuna kävin vaatekaupassa ja ostin 2 äitiysvaatetta! Oli pakko saada rennot, pehmeät olohousut (joihin mahtuu maha!) mutta puolivahingossa mukaan tarttui myös äitiyspusero. Tunsin lievää syyllisyyttä, ei kai sitä nyt ihan tässä vaiheessa vielä olla menossa, mutta kun muistin äitiysvaatteiden laihat mallistot ja kuinka tarpeen edessäkään sopivaa ei välttämättä löydy, nappasin paidan kouraan ja painelin kassalle. Toivottavasti sille tulee vielä käyttöä...
Tänään 23.9 on kuolleiden lasten muistopäivä. Sytytin pienelle pojallemme kynttilän ja lähetin tuplamäärän suukkoja taivaaseen. Äiti ei koskaan unohda, olet aina syvällä sydämessä, pikkuinen.
Hysteerikkona luonnollisesti soitin klinikalle jo viikko sitten, että "Oletteko te nyt ihan varmoja siitä, että lääkkeet voi lopettaa?" Varmoja olivat, keho on kuulemma tuottanut tarvittavia hormoneja itse jo viikkotolkulla ja 10-viikko rajapyykkinä oli vain varotoimi. Huh helpotusta. Eihän ne vessareissut siltikään ihan ilman kyttäämistä suju, vaan joka kerta tarkistan onko vuoto alkanut.
Väsymys on kaikennielevää. En muista milloin viimeksi olisin nukkunut näin paljon ja näin antaumuksella. Muu ei edes onnistu, sillä tarve on niin primitiivinen. Jos tällä tästä selviän, olen järkyttävän kiitollinen.
Viikonloppuna kävin vaatekaupassa ja ostin 2 äitiysvaatetta! Oli pakko saada rennot, pehmeät olohousut (joihin mahtuu maha!) mutta puolivahingossa mukaan tarttui myös äitiyspusero. Tunsin lievää syyllisyyttä, ei kai sitä nyt ihan tässä vaiheessa vielä olla menossa, mutta kun muistin äitiysvaatteiden laihat mallistot ja kuinka tarpeen edessäkään sopivaa ei välttämättä löydy, nappasin paidan kouraan ja painelin kassalle. Toivottavasti sille tulee vielä käyttöä...
Tänään 23.9 on kuolleiden lasten muistopäivä. Sytytin pienelle pojallemme kynttilän ja lähetin tuplamäärän suukkoja taivaaseen. Äiti ei koskaan unohda, olet aina syvällä sydämessä, pikkuinen.
lauantai 19. syyskuuta 2015
RV 9+4: Varmistelu-ultra ja vihdoinkin mielenrauhaa?
Viime viikko meni ihan mukavasti neuvolakäynnin jäljiltä, mutta viikonloppuna, kun oli työviikon jälkeen taas enemmän aikaa ajatella asioita, epäilyksen mörköpeikko hiipi olkapäälle istumaan ja kuiskuttelemaan kaikenlaisia ikäviä juttuja. Olin yhtäkkiä varma, että juuri minun kohdallani on käynyt niin, että syke on sieltä vain hiljakseen sammunut ja tässä minä nyt kannan kuollutta sikiötä sisälläni tietämättä siitä mitään itse.
Tuli hurja tarve päästä ylimääräiseen ultraan ja luojan kiitos tästä nykyisestä neuvolasta löytyy sellainen laite. Sinne pääsee kuulemma koska vaan, ja nytkin tämä hätäkäyntini järjestyi todella kätevästi. Ultraan päästyämme näytöllä näkyi pieni, 2,3-senttinen toukka jonka sydän edelleen pompotti vinhasti. Siinä katsellessamme se yhtäkkiä rupesi liikuskelemaan! Sisällä liikahti lämpimästi, vaikka olin vannonut että tähän en nyt sitten rupea liian aikaisin kiintymään ettei taas saa pettyä.
Kyllä, viimeiset pari viikkoa olen soveltanut yksinkertaista mutta yllättävän tehokasta konstia: Denial! Olen niinkuin en olisikaan raskaana! En ajattele sitä, en stressaa sitä. Työviikolla helpompi toteuttaa, mutta niinkuin tuossa ylempänä kirjoitin, viikonloput ovat hiukka vaikeampia. Tällainen perinteisen primitiivinen keino kuitenkin helpottaa omaa olemistani, ja olen varma että jossain vaiheessa raskaus tulee joka tapauksessa täyttämään pääni 24/7, joten parempi ottaa tässä vaiheessa aikalisä kun sitä todella tarvitaan.
Jotain kuitenkin tapahtui tuon viimeisimmän ultran jälkeen. On vaikea torjua ajatusta siitä pienestä, kohdun uumenissa liikahtelevasta vauvanalusta. Samalla se antoi ensimmäistä kertaa pikkiriikkistä varmuuden tunnetta, aavistusta siitä että kyllä tämä sittenkin saattaa mennä hyvin tai että se ei ole kuolemassa sieltä hetkenä minä hyvänsä. Onneksi niskapoimu-ultra on varattu puolentoista viikon päähän joten sinne pääsee ihan kohta (maksimi ultrareissujen väli on selvästikin 2 viikkoa!) ja neuvolasta kerrottiin, että siellä laitteet ovat huomattavasti paremmat, joten kätilö pystyy katsomaan jo tässä vaiheessa jonkin verran rakenteita. (Olen jostain syystä ruvennut pelkäämään hirveästi rakennepoikkeavuuksia)
Raskausoireiden kanssa on vähän helpottanut. Aikaisemmat pahoinvoinnin tunteet liittyivät luultavasti siihen, että olin sairastumassa ja podin tautia yhdessä oireiden kanssa parisen viikkoa voiden todella kehnosti. Nyt kaikista selkein raskausoire on valtava, jatkuva nälkä. Ihan kuin Sintistä! Poikkeuksena kuitenkin se, että jos en tyydytä näläntunnetta, siitä seuraa huono olo. Toissailtana yritin mennä nukkumaan ilmeisesti liian kevyen iltapalan jälkeen (=lähinnä jogurttia, hedelmiä, ei leipää) ja jouduin nousemaan ylös, sillä tuntui ihan kuin oksennus olisi alkanut kihota kurkkuun joten söin kourallisen manteleita ja johan helpotti. Paino tuntuu nousseen reippaasti lyhyessä ajassa ja sen lisäksi masu alkaa selvästi pullahtaa ulos. Luulen, että jos haluan koittaa salata tämän vielä muutaman viikon ajan, on aika tehdä reissu vaatekauppaan...
Tuli hurja tarve päästä ylimääräiseen ultraan ja luojan kiitos tästä nykyisestä neuvolasta löytyy sellainen laite. Sinne pääsee kuulemma koska vaan, ja nytkin tämä hätäkäyntini järjestyi todella kätevästi. Ultraan päästyämme näytöllä näkyi pieni, 2,3-senttinen toukka jonka sydän edelleen pompotti vinhasti. Siinä katsellessamme se yhtäkkiä rupesi liikuskelemaan! Sisällä liikahti lämpimästi, vaikka olin vannonut että tähän en nyt sitten rupea liian aikaisin kiintymään ettei taas saa pettyä.
Kyllä, viimeiset pari viikkoa olen soveltanut yksinkertaista mutta yllättävän tehokasta konstia: Denial! Olen niinkuin en olisikaan raskaana! En ajattele sitä, en stressaa sitä. Työviikolla helpompi toteuttaa, mutta niinkuin tuossa ylempänä kirjoitin, viikonloput ovat hiukka vaikeampia. Tällainen perinteisen primitiivinen keino kuitenkin helpottaa omaa olemistani, ja olen varma että jossain vaiheessa raskaus tulee joka tapauksessa täyttämään pääni 24/7, joten parempi ottaa tässä vaiheessa aikalisä kun sitä todella tarvitaan.
Jotain kuitenkin tapahtui tuon viimeisimmän ultran jälkeen. On vaikea torjua ajatusta siitä pienestä, kohdun uumenissa liikahtelevasta vauvanalusta. Samalla se antoi ensimmäistä kertaa pikkiriikkistä varmuuden tunnetta, aavistusta siitä että kyllä tämä sittenkin saattaa mennä hyvin tai että se ei ole kuolemassa sieltä hetkenä minä hyvänsä. Onneksi niskapoimu-ultra on varattu puolentoista viikon päähän joten sinne pääsee ihan kohta (maksimi ultrareissujen väli on selvästikin 2 viikkoa!) ja neuvolasta kerrottiin, että siellä laitteet ovat huomattavasti paremmat, joten kätilö pystyy katsomaan jo tässä vaiheessa jonkin verran rakenteita. (Olen jostain syystä ruvennut pelkäämään hirveästi rakennepoikkeavuuksia)
Raskausoireiden kanssa on vähän helpottanut. Aikaisemmat pahoinvoinnin tunteet liittyivät luultavasti siihen, että olin sairastumassa ja podin tautia yhdessä oireiden kanssa parisen viikkoa voiden todella kehnosti. Nyt kaikista selkein raskausoire on valtava, jatkuva nälkä. Ihan kuin Sintistä! Poikkeuksena kuitenkin se, että jos en tyydytä näläntunnetta, siitä seuraa huono olo. Toissailtana yritin mennä nukkumaan ilmeisesti liian kevyen iltapalan jälkeen (=lähinnä jogurttia, hedelmiä, ei leipää) ja jouduin nousemaan ylös, sillä tuntui ihan kuin oksennus olisi alkanut kihota kurkkuun joten söin kourallisen manteleita ja johan helpotti. Paino tuntuu nousseen reippaasti lyhyessä ajassa ja sen lisäksi masu alkaa selvästi pullahtaa ulos. Luulen, että jos haluan koittaa salata tämän vielä muutaman viikon ajan, on aika tehdä reissu vaatekauppaan...
keskiviikko 9. syyskuuta 2015
RV8+1: Eka neuvola
Koitti odotettu, toivottu ja suuresti pelätty ensimmäinen neuvolakäynti. Pääsin super ymmärtäväisen ja ammattitaitoisen terveydenhoitajan hoivaan, joten luultavasti jo siitäkin syystä visiitti meni pillittämiseksi. Aluksi itketti, kesken kaiken itketti ja lopuksikin piti vielä tirauttaa.
Ajattelin, tässä minä nyt istun, vuoden odotuksen jälkeen. Vihdoinkin! Mutta kuuluuko minun olla täällä? Onko tämä tottakaan? Eihän tätä viedä minulta pois!
Onneksi joku ammattilainen tunnusti, että minulla on oikeus pelätä ja kammota tätä raskautta. Saa kuulemma soittaa (varo vaan!), saa tulla käymään ylimääräisillä käynneillä, saa tulla ultraan (!!) ja äitipolillekin lähtee lähete. Kaikkea mitä etukäteen toivoin, ja pyytämättä.
Muuten paljon paperitöitä, lippusia ja lappusia luettavaksi ja täytettäväksi. Neuvolakorttiin kuoret ja ohjeistus siitä, että Vau-kirjoja saa nykyään apteekeista eikä neuvoloista. (Karautin heti hakemaan senkin mutta uskallus ei ole riittänyt avaamiseen) Doppleria ei ehdoteltu, kun ei sieltä mitään vielä kuuluisikaan. Niskapoimu-ultraan sain lähetteen ja onneksi voin vaikuttaa ajankohtaan itse: aion varata ajan heti ensimmäiselle mahdolliselle päivällä sillä on pakottava tarve saada tietää, että vauvalla on kaikki kunnossa. (Ja ihan käytännön sanelema juttukin: jos aiemmista raskauksista maha pullahti ulos jo viikoilla 10-12 niin miten sitten kolmannen kanssa! Tätä raskausuutista en vaan halua joutua perumaan niin lähipiirissä kuin työpaikallakaan...)
Kuin pisteenä iin päälle, Neiti S rupesi reissun päälle oikein kärttämään sisaruksia. "Äiti, miksei minulla voi olla kahta veljeä tai siskoa? Minä niin haluaisin!". *Huokaus* Ei vaan voi kertoa vielä vaikka mieli tekisikin. Onneksi nyt ollaan sentään paljon lähempänä maaliviivaa kuin kertaakaan aiemmin tämän kuluneen vuoden aikana.
Ajattelin, tässä minä nyt istun, vuoden odotuksen jälkeen. Vihdoinkin! Mutta kuuluuko minun olla täällä? Onko tämä tottakaan? Eihän tätä viedä minulta pois!
Onneksi joku ammattilainen tunnusti, että minulla on oikeus pelätä ja kammota tätä raskautta. Saa kuulemma soittaa (varo vaan!), saa tulla käymään ylimääräisillä käynneillä, saa tulla ultraan (!!) ja äitipolillekin lähtee lähete. Kaikkea mitä etukäteen toivoin, ja pyytämättä.
Muuten paljon paperitöitä, lippusia ja lappusia luettavaksi ja täytettäväksi. Neuvolakorttiin kuoret ja ohjeistus siitä, että Vau-kirjoja saa nykyään apteekeista eikä neuvoloista. (Karautin heti hakemaan senkin mutta uskallus ei ole riittänyt avaamiseen) Doppleria ei ehdoteltu, kun ei sieltä mitään vielä kuuluisikaan. Niskapoimu-ultraan sain lähetteen ja onneksi voin vaikuttaa ajankohtaan itse: aion varata ajan heti ensimmäiselle mahdolliselle päivällä sillä on pakottava tarve saada tietää, että vauvalla on kaikki kunnossa. (Ja ihan käytännön sanelema juttukin: jos aiemmista raskauksista maha pullahti ulos jo viikoilla 10-12 niin miten sitten kolmannen kanssa! Tätä raskausuutista en vaan halua joutua perumaan niin lähipiirissä kuin työpaikallakaan...)
Kuin pisteenä iin päälle, Neiti S rupesi reissun päälle oikein kärttämään sisaruksia. "Äiti, miksei minulla voi olla kahta veljeä tai siskoa? Minä niin haluaisin!". *Huokaus* Ei vaan voi kertoa vielä vaikka mieli tekisikin. Onneksi nyt ollaan sentään paljon lähempänä maaliviivaa kuin kertaakaan aiemmin tämän kuluneen vuoden aikana.
sunnuntai 6. syyskuuta 2015
RV 7+5: Ihana, kamala raskaus
Edellisen postauksen kommenttiboksi paukkuu ihanista ja kannustavista onnitteluviesteistänne: KIITOS! :)
Viimeisen viikon ajan pää on joutunut käsittelemään todella erikoisia tuntemuksia. Helpotus ihanaisesta sydämensykkeestä kesti tasan 5 minuuttia ja heti klinikalta lähdettyämme rupesin kuin varkain murehtimaan erilaisia asioita. "Se elää nyt, mutta kuka tietää milloin syke sammuu (niinkuin kerran aikaisemminkin). Entä jos tässä käy jollain uudella tavalla huonosti?"
Kaiken kaikkiaan toivoisin vain voivani unohtaa koko raskauden ja käyttää Harry Potterin näkymättömyysviittaa vatsan päällä, niin että kukaan ei huomaisi. En halua puhua raskaudesta, en halua ajatella sitä, toivon vain nopeaa ajan kulumista.
Tuntuu todella oudolta, sillä taivaidenhan piti aueta kun vihdoin raskaudun ja meidän piti saada sitä kautta vihdoin vähän onnen hippusia elämään. Ensimerkkien perusteella sen sijaan luvassa on todella kylmää kyytiä aina huhtikuulle asti!
Sen verran olen huojentunut, etten enää tunne tarvetta rampata ultrissa. Ne reissut ovat myös olleet todella rankkoja ja tunteilla ladattuja, joten yritän nyt vältellä ylimääräisiä käyntejä. Uskaltauduin kuitenkin varaamaan ensimmäisen neuvolan ja se visiitti koittaa todella pian. Yksi asia on varma: doppleria minun vatsalleni ei aseteta. Edellinen käyttökokemus oli hyytävän kauhea, ja niin tärkeä vekotin kuin se onkin, en vielä ole pystynyt tekemään sen kanssa sovintoa. Ehkä joskus myöhemmin sitten, kun sydänäänten kuuluminen käy todennäköisemmäksi ja kun niiden kuulemisen tarve kasvaa pelkoa suuremmaksi.
Olotila on edelleen äklöttävä, mutta tähän asti syöminen on auttanut. Tosin välillä tuntuu, että se syöminenkin tekee pahaa mutta pakko on sillä muuten heikottaa. Zumenonia ei tarvitse käyttää kuin enää reilut 2 viikkoa ja toivon, että sen lopettaminen on samalla pääsylippu parempaan oloon.
Viimeisen viikon ajan pää on joutunut käsittelemään todella erikoisia tuntemuksia. Helpotus ihanaisesta sydämensykkeestä kesti tasan 5 minuuttia ja heti klinikalta lähdettyämme rupesin kuin varkain murehtimaan erilaisia asioita. "Se elää nyt, mutta kuka tietää milloin syke sammuu (niinkuin kerran aikaisemminkin). Entä jos tässä käy jollain uudella tavalla huonosti?"
Kaiken kaikkiaan toivoisin vain voivani unohtaa koko raskauden ja käyttää Harry Potterin näkymättömyysviittaa vatsan päällä, niin että kukaan ei huomaisi. En halua puhua raskaudesta, en halua ajatella sitä, toivon vain nopeaa ajan kulumista.
Tuntuu todella oudolta, sillä taivaidenhan piti aueta kun vihdoin raskaudun ja meidän piti saada sitä kautta vihdoin vähän onnen hippusia elämään. Ensimerkkien perusteella sen sijaan luvassa on todella kylmää kyytiä aina huhtikuulle asti!
Sen verran olen huojentunut, etten enää tunne tarvetta rampata ultrissa. Ne reissut ovat myös olleet todella rankkoja ja tunteilla ladattuja, joten yritän nyt vältellä ylimääräisiä käyntejä. Uskaltauduin kuitenkin varaamaan ensimmäisen neuvolan ja se visiitti koittaa todella pian. Yksi asia on varma: doppleria minun vatsalleni ei aseteta. Edellinen käyttökokemus oli hyytävän kauhea, ja niin tärkeä vekotin kuin se onkin, en vielä ole pystynyt tekemään sen kanssa sovintoa. Ehkä joskus myöhemmin sitten, kun sydänäänten kuuluminen käy todennäköisemmäksi ja kun niiden kuulemisen tarve kasvaa pelkoa suuremmaksi.
Olotila on edelleen äklöttävä, mutta tähän asti syöminen on auttanut. Tosin välillä tuntuu, että se syöminenkin tekee pahaa mutta pakko on sillä muuten heikottaa. Zumenonia ei tarvitse käyttää kuin enää reilut 2 viikkoa ja toivon, että sen lopettaminen on samalla pääsylippu parempaan oloon.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)