Eilen kävin punktiossa ja tulokset olivat huikaisevan hyviä: minusta kerättiin kokonaiset 10 follikkelia mikä on kaikkien aikojen paras tulos. Itse toimenpide meni mallikkaasti ja perinteiseen tapaan loppupäivä sujui uneliaissa tunnelmissa. Myöhään iltapäivällä sain kuulla labran puolelta mitä noiden follien sisältä oli löytynyt ja kävi ilmi, että kypsiä munasoluja oli 7 kappaletta. Niistä 2 olivat hieman rakeisia mutta kuitenkin varsin kelvollisia tapauksia.
Tänään sain kuulla puolestaan hedelmöittymistulokset ja edelleen hyvät uutiset jatkuvat: 6 munasolua oli hedelmöittynyt ja näin ollen ovat vielä menossa mukana. Kaikki vaikuttaa siis aivan mahtavalta ja alan varovaisesti uskoa, että alkionsiirtoon ollaan pääsemässä.
Missä siis mättää?
En tunne itseäni kovin iloiseksi. Se sama pyörryttävän innostuneen kutkuttavan toiveikas kaikkia muita hoitoja edeltänyt tunne on poissa. Jos homma olisi mennyt tuttuun tapaan, tuo tunne olisi alkanut jo viime viikolla, mutta nyt pystyn suhtautumaan korkeintaan asiallisen positiivisesti, pääsääntöisesti varovaisen neutraalisti.
Punktiota edeltävänä iltana sen tajusin. Kävi tässä miten kävi, kumpikaan vaihtoehto ei johda välittömään onneen. Kumpikin polku tulee olemaan hyvin ohdakkeinen.
Jos hoidon tulos on negatiivinen, kaikesta odottamisesta ja korkealle latautuneista odotuksista johtuen pudotus on luultavasti sitäkin pahempi. Kuinka selviän, jos joudun takaisin siihen samaan olotilaan kuin edellisen hoidon jälkeen? Kuinka jaksan odottaa vielä? Miten saan kerättyä oman itseni palaset jälleen kerran kokoon?
Jos raskaustesti näyttää positiivista, se on tietysti ihanaa ja mahtavaa, mutta miten selviän tulevasta 9kk:sta täynnä huolta? Se tuleva pikku yksilö olisi niin kovin tärkeä meille - mitä jos se menee kesken? Mitä jos raskauden kulussa on ongelmia? Sen entisen, vahvemman Veronan pinnasta on louhittu niin paljon voimaa ja jaksamista pois, että se ei välttämättä jaksa. Kun voisikin saada välittömästi uuden vauvan syliinsä, mutta valitettavasti homma ei mene niin. Toivon tätä aivan hirveän paljon, mutta samalla ymmärrän että siitä tulee vuosisadan elämänkoulu (vielä viime vuoden päälle!). Pelottaa ja kauhistuttaa.
Jälkikäteen tajuan, että tämä muutaman kuukauden hoitobreikki oli hyvästä, vaikka sen myöntäminen on vaikeaa. Nyt olemme saaneet hengähtää ja kerätä hetken aikaa voimia. Edellisillä hoidoilla ei ehkä ollut kovin hyviä edellytyksiä onnistua, mutta en silti kadu mitään koska niillä oli tärkeä, toivoa antava rooli enkä tiedä miten olisin selvinnyt ilman. Toivottavasti sisältäpäin löytyy uutta voimaa, sillä tästä tulevasta vuoristoradasta ei selviä ilman...
Onnea hyvistä uutisista!
VastaaPoistaVoi, kun voisikin heti saada vauvan syliin.
Hirmusti tsemppiä jatkoon, täällä ollaan hengessä mukana!!
Isoja asioita käsiteltävänä, kävi miten kävi, siispä voimia matkaan. Toivotaan nyt kuitenkin että saat plussan ja se yhdeksän kuukauden elämänkoulu alkaa, se tie vie sentään eteenpäin. Olette ajatuksissa <3
VastaaPoistaTsemppiä! Ihan varmasti raskaus tulee olemaan henkisesti raskas. Mulle toinen raskaus oli tosi kuluttava, vaikka takana ei mitään isompia menetyksiä ollutkaan, mutta jostain syystä oli koko ajan semmoinen järkyttävä menetyksenpelko. Ihan erilainen kuin ensimmäisessä raskaudessa. Voin siis ehkä aavistaa pienen osan siitä pelosta, jota varmasti jokainen kohtukuoleman kokenut kohtaa seuraavassa raskaudessaan.
VastaaPoistaToivon teille sitä parasta tulosta: nyt alkavaa raskautta ja mahdollisimman helppoa raskautta, jonka päätteeksi saatte syliinne elävän pienokaisen. <3
Onnea hienosta hoitosaaliista! Ei varmaankaan ole ihme, että riittävän kauan petyttyään alkaa suojella itseään, eikä ehkä siis innostukaan ihan samalla tavalla kuin ennen niitä pettymyksiä? Toivottavasti hyvin alkanut hoito jatkuisi sillä mahdollisella tavalla ja saisitte kauan kaipaamanne pienokaisen kotiin asti!
VastaaPoista-Lalla