Alkionsiirron jälkeinen jännitysnäytelmä on täällä ihan huipussaan. Viime päivät olen noteerannut joka ikisen alamahasta kantautuvan vihlaisun, väijynyt pissan väriä ja jahkaillut joopas eipäs - tyyliin hoidon onnistumista. Testauspäivään on reilu viikko, mutta kyllähän lopputulos jo sitä ennen selviää jos kuukautiset alkavat, sillä tänään on kiertopäivä 24.
Pohdintaa on aiheuttanut myös uuden IVF-hoidon lääkitys. Meillähän on aiemmilla kierroksilla pistetty Puregonia ja Cetrotideä. Tällä kertaa lääkäri esitteli uuden vaihtoehdon nimeltään Elonva, joka on ollut käytössä muutaman vuoden ajan. Se on pistosten kannalta todella kätevä lääke, sillä se pistetään vain kerran ja se vaikuttaa viikon ajan. Pistosten määrä vähenisi siis huomattavasti eli käyttömukavuus on huomattavasti korkeampi, mutta erityistä hintaeroa lääkkeillä ei ole. Elonvan riskinä on hyperstimulaatio, mutta meillä follikkeleiden määrä on ollut vähän liiankin maltillinen, joten siinä mielessä se sopisi meille hyvin.
Tästä keskusteltiin alkionsiirron jälkeen, mutta en ollut silloin kovin kykeneväinen tekemään uusia ratkaisuja, joten poistumme klinikalta Puregon + Cetrotide - reseptien kanssa. Lääkäri kuitenkin kertoi, että jos muutamme mielemme, puhelu riittää ja hän muuttaa reseptit. Olemme yrittäneet hiljalleen punnita näitä vaihtoehtoja, mutta koska en ole näinä aikoina terävimmilläni, se on jäänyt ja jäänyt.
Mies kannattaa Elonvaa koska silloin meillä olisi mahdollista saada pakkaseen enemmän tavaraa. Itsestä taas tuntuu, että olisiko järkevämpää edetä sillä samalla kaavalla, joka on jo kaksi kertaa aiemmin johtanut toivottuun lopputulokseen. Lisäksi uskoni pakastetun alkion siirtoihin ei ole kovin korkealla, koska niistä ei vielä kertaakaan ole tärpännyt, joten onko sillä väliä jos sinne saadaan useampi alkio? Toisaalta on myös olemassa riski, että Puregonin kanssa ei jää tuoresiirrettäväksi mitään jos taas tulee vain 2-3 munasolua ja jos niiden kanssa kävisi huonosti. Elonvasta löytyy todella vähän tietoa googlaamalla, koska lääke on niin uusi, mutta olisiko lukijoilla kokemuksia? Ottaisin mielelläni neuvoja vastaan jos jollakulla on aiheeseen jotain sanottavaa.
Muuten olotilat tämän piinaviikon keskellä eivät ole kehuttavat. Ehkä jopa suorastaan huonot. Välillä mietin, että mihin minä oikein ryhdyin. Mietinkö tämän nyt varmasti loppuun asti? Näillä voimavaroilla päivät ovat melkoista raahustamista aamusta iltaan, sillä tämä jännittäminen on niin kuluttavaa. Tuntuu, että panokset ovat korkeammalla kuin koskaan, sillä pelissä on oma toipuminen ja henkinen terveys. Välillä tunnen myös järjettömän suurta katkeruutta siitä, että miksi meidän tilanne on se mikä on, miksi emme voi saada yrittää seuraavaa lasta ihan tavallisin keinoin tietämättä mitään lapsettomuudesta kärsivien elämästä. Tässä olisi ihan tarpeeksi ilman tätä koko hoitoshow'ta.
Aiemmin ajattelin, että hoitojen kanssa eteneminen auttaa minua voimaan paremmin, koska tiedän että plussatesti on silloin konkreettisesti hieman lähempänä. Nyt tuntuu, että vointini on päinvastoin heikentynyt. Lisäksi olen saanut esimakua synkän syksyn vaikutuksesta mielialaan pimenevien ja sateisten iltojen muodossa. Tiedän, että seuraavista kuukausista ei tule helppoja, sillä usein syksy saa minut muutenkin hieman alakuloiseksi. Tänä vuonna olen sen lisäksi vielä ilman vauvaani, ilman työtä ja hoitojen kurimuksessa.
maanantai 29. syyskuuta 2014
perjantai 26. syyskuuta 2014
Hetkiä Vol II
Naapuri. Törmäsin tässä eräänä päivänä harrastusmenoissa yllättäen naapuriin ja tervehdin. Vaihdoimme kuulumiset ja jäin odottamaan. Hän ei kuitenkaan tehnyt aloitetta (emme ole tavanneet Enkelipojan poismenon jälkeen), joten kysyin suoraan: "Tiesitkö, että se meidän vauva menehtyi?". Hän vastasi tietävänsä. Sen jälkeen tuli se tyypillinen litania hänen äskettäin menettämistään (vanhoista) sukulaisista. Ja tietysti loppumaton selitys siitä, kuinka tällä on jokin tarkoitus. Kuinka on lohduttavaa ajatella, että vauvan kuolemalla on jokin tarkoitus, ainakin hän ajattelee näin. Haluaisinpa nähdä ajattelisitko edelleenkin noin, jos kyseessä olisi oma vauvasi... *Paljon äänetöntä, sisäistä huutoa*
Vauva. Äskettäin kävi niin, että erään tilaisuuden jälkeen törmäsin vauvaan. Vauvaan, joka itki lohduttomana vaunuissaan päiväunien jälkeen, itkuhälytin jaloissaan täysin mykkänä. Tilanne, jota en voinut mitenkään ohittaa, sillä tuo pikkuinen itki täyttä kurkkua, selvästi peloissaan siitä kun kukaan ei tullutkaan hakemaan. Nielin tuntemukseni ja koitin lohduttaa poloista parhaani mukaan, silitin poskesta ja hytkytin vaunuja. Vauva katkaisi itkunsa hetkeksi, katsahtaen minuun hämmästyneenä, mutta jatkaen heti perään yhtä suurella volyymilla kuin aiemminkin. Olin päättänyt, että seuraava vauva jonka otan syliin, on omani, mutta enhän voisi jättää syytöntä lasta itkemään vaunuihinsa. Juuri kun rupesin avaamaan valjaita, äiti saapui paikalle. Viime hetken pelastus... *Käsien tärinää*
Vuori. Tämä suruni on kuin alati kokoaan muuttava kumpare, toisinaan se on Mount Everestin korkuinen vuori, jonka ylitse on joka päivä jollain keinolla kiivettävä. Toisinaan se on kutistunut mäeksi, jonka ylittäminen on helpompaa ja nopeampaa. Jostain syystä kyyneleet auttavat kiipeämisessä. Tänä aamuna herätessäni siinä se taas oli, niin korkea vuori ettei huippua nähnyt. Nyt iltapäivään mennessä olen sen kiivennyt. Minusta tuntuu, että huomisaamuna se on jälleen vähän matalampi. Tasamaaksi se ei muutu koskaan, mutta mäestä selviää.
Vauva. Äskettäin kävi niin, että erään tilaisuuden jälkeen törmäsin vauvaan. Vauvaan, joka itki lohduttomana vaunuissaan päiväunien jälkeen, itkuhälytin jaloissaan täysin mykkänä. Tilanne, jota en voinut mitenkään ohittaa, sillä tuo pikkuinen itki täyttä kurkkua, selvästi peloissaan siitä kun kukaan ei tullutkaan hakemaan. Nielin tuntemukseni ja koitin lohduttaa poloista parhaani mukaan, silitin poskesta ja hytkytin vaunuja. Vauva katkaisi itkunsa hetkeksi, katsahtaen minuun hämmästyneenä, mutta jatkaen heti perään yhtä suurella volyymilla kuin aiemminkin. Olin päättänyt, että seuraava vauva jonka otan syliin, on omani, mutta enhän voisi jättää syytöntä lasta itkemään vaunuihinsa. Juuri kun rupesin avaamaan valjaita, äiti saapui paikalle. Viime hetken pelastus... *Käsien tärinää*
Vuori. Tämä suruni on kuin alati kokoaan muuttava kumpare, toisinaan se on Mount Everestin korkuinen vuori, jonka ylitse on joka päivä jollain keinolla kiivettävä. Toisinaan se on kutistunut mäeksi, jonka ylittäminen on helpompaa ja nopeampaa. Jostain syystä kyyneleet auttavat kiipeämisessä. Tänä aamuna herätessäni siinä se taas oli, niin korkea vuori ettei huippua nähnyt. Nyt iltapäivään mennessä olen sen kiivennyt. Minusta tuntuu, että huomisaamuna se on jälleen vähän matalampi. Tasamaaksi se ei muutu koskaan, mutta mäestä selviää.
tiistai 23. syyskuuta 2014
Kolmosen yritys: 1. alkionsiirto
Eilinen oli rankin päivä moneen viikkoon.
Eilen siirrettiin meidän vihoviimeinen alkio. Tiesin, että alkio sulatettaisiin joskus aamulla, ja koko aamupäivän pelkäsin hillittömästi, että laboratoriosta soitetaan. Jos mitään ei kuuluisi, se tarkoittaisi hyviä uutisia, mutta puhelu tarkoittaisi että ei tarvitse tulla, alkio ei ole selvinnyt sulatuksesta. Koko ajan ravasin puhelimen luona tarkistamassa, että äänet ovat varmasti päällä ja että puheluita ei ole huomaamattani tullut. Kaksi kertaa se soi, ja molemmilla kerroilla sydän hyppäsi kurkkuun. Soittaja oli kuitenkin joku muu.
Lounasaikaan hermoni pettivät ja soitin labraan itse. Alkio, joka oli aiemmin 1-luokkaa ja 2-soluinen, eli ei mikään ihan paras mahdollinen, oli menettänyt toisen solunsa. Lääkäri oli juuri tehnyt päätöksen, että se siirretään sillä alkio oli kuitenkin elinkelpoinen ja jäljellä oleva solu näytti hyvältä. Kädet täristen valmistauduin lähtemään klinikalle.
Koko toimenpiteen puristin kädessäni erästä Enkelipojasta muistuttavaa amulettia ja toivoin. Mies ja muu henkilökunta juttelivat mukavia, mutta minä en pystynyt keskittymään mihinkään. Toivoin vain, että koko operaatio olisi nopeasti ohi. Siirto sujui helposti, kuten aina ennenkin ja jatkohoito-ohjeiden jälkeen pääsimme lähtemään kotiin.
Autossa kaikki jännitys purkautui ja kyynelehdin koko matkan kotiin saakka. Koko illan olin ihan poikki niin fyysisesti kuin henkisestikin, en jaksanut muuta kuin nukkua ja maata.
Yllätyin siitä, kuinka voimakkaasti reagoin. Oli paljon rankempaa kuin arvasinkaan, palata siihen samaan toimenpidehuoneeseen, jossa Enkelipoika sai alkunsa, ja muistaa kuinka onnellisena ja varmana lopputuloksesta silloin sieltä poistuin. Lisäksi tämän oli pitänyt vain olla välttämätön välivaihe kunnes aloitamme uuden hoidon, mutta ymmärsin että salaa itseltänikin olin toivonut. Sillä ilman toivoa ei ole elämää. Silti surin jo etukäteen sitä, että kaikki elävä, jota minuun laitetaan, kuolee kuitenkin.
Nyt ymmärrän niitä naisia, jotka toistuvien hoitojen jälkeen laittavat itselleen takarajan, minkä jälkeen ei tarvitse enää jaksaa. Luulen, että näillä voimilla minun takarajani on ensi kuun uusi ICSI-hoito...Miten minusta tulikin tällainen reppana? Entisestä ihmisestä on jäljellä enää kuoret, poissa on voima, rohkeus ja sinnikkyys.
Eilen siirrettiin meidän vihoviimeinen alkio. Tiesin, että alkio sulatettaisiin joskus aamulla, ja koko aamupäivän pelkäsin hillittömästi, että laboratoriosta soitetaan. Jos mitään ei kuuluisi, se tarkoittaisi hyviä uutisia, mutta puhelu tarkoittaisi että ei tarvitse tulla, alkio ei ole selvinnyt sulatuksesta. Koko ajan ravasin puhelimen luona tarkistamassa, että äänet ovat varmasti päällä ja että puheluita ei ole huomaamattani tullut. Kaksi kertaa se soi, ja molemmilla kerroilla sydän hyppäsi kurkkuun. Soittaja oli kuitenkin joku muu.
Lounasaikaan hermoni pettivät ja soitin labraan itse. Alkio, joka oli aiemmin 1-luokkaa ja 2-soluinen, eli ei mikään ihan paras mahdollinen, oli menettänyt toisen solunsa. Lääkäri oli juuri tehnyt päätöksen, että se siirretään sillä alkio oli kuitenkin elinkelpoinen ja jäljellä oleva solu näytti hyvältä. Kädet täristen valmistauduin lähtemään klinikalle.
Koko toimenpiteen puristin kädessäni erästä Enkelipojasta muistuttavaa amulettia ja toivoin. Mies ja muu henkilökunta juttelivat mukavia, mutta minä en pystynyt keskittymään mihinkään. Toivoin vain, että koko operaatio olisi nopeasti ohi. Siirto sujui helposti, kuten aina ennenkin ja jatkohoito-ohjeiden jälkeen pääsimme lähtemään kotiin.
Autossa kaikki jännitys purkautui ja kyynelehdin koko matkan kotiin saakka. Koko illan olin ihan poikki niin fyysisesti kuin henkisestikin, en jaksanut muuta kuin nukkua ja maata.
Yllätyin siitä, kuinka voimakkaasti reagoin. Oli paljon rankempaa kuin arvasinkaan, palata siihen samaan toimenpidehuoneeseen, jossa Enkelipoika sai alkunsa, ja muistaa kuinka onnellisena ja varmana lopputuloksesta silloin sieltä poistuin. Lisäksi tämän oli pitänyt vain olla välttämätön välivaihe kunnes aloitamme uuden hoidon, mutta ymmärsin että salaa itseltänikin olin toivonut. Sillä ilman toivoa ei ole elämää. Silti surin jo etukäteen sitä, että kaikki elävä, jota minuun laitetaan, kuolee kuitenkin.
Nyt ymmärrän niitä naisia, jotka toistuvien hoitojen jälkeen laittavat itselleen takarajan, minkä jälkeen ei tarvitse enää jaksaa. Luulen, että näillä voimilla minun takarajani on ensi kuun uusi ICSI-hoito...Miten minusta tulikin tällainen reppana? Entisestä ihmisestä on jäljellä enää kuoret, poissa on voima, rohkeus ja sinnikkyys.
maanantai 22. syyskuuta 2014
Millainen olen nyt
Silloin sairaalassa synnytyksen käynnistymistä odotellessa, teimme miehen kanssa päätöksen, että me selviämme tästä. Noiden parin päivän ajan hoimme sitä toisillemme, niin kauan, että rupesimme itsekin uskomaan siihen. Elävä lapsi tarvitsi meitä. Söimme, vaikka ruoka maistui sahanpuruilta ja nukuimme. Minä kylläkin ensimmäisten viikkojen aikana rauhoittavien lääkkeiden voimalla, sillä pelkäsin nukahtaa. En olisi kestänyt valvoa öisin ajattelemassa näitä kauheita ajatuksia, ja pelkäsin seuraavaa aamua, heräämistä uuteen päivään jossa Enkelipoikaa ei taaskaan ole.
Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että ne alkuaikojen voimakkaat ahdistuskohtaukset, joista kärsin ja joita pelkäsin, ovat itse asiassa auttaneet minua. En missään vaiheessa yrittänyt tukahduttaa tuntemuksiani, vaan elin ne sitä mukaa kun ne tulivat, tunne kerrallaan. Hetkittäin se oli tosi pelottavaa, mutta samalla käsittelin koko ajan suruani, kävellen niitä tunteita vastaan, sen sijaan että olisin juossut karkuun.
Ensimmäisinä viikkoina pelkäsin jostain syystä myös, että olen kadottanut persoonani. Silloin hortoilin kotona zombiemaisena hahmona, itkuisana, vaisuna ja synkkänä. Pelkäsin, että tämän kaiken jälkeen minä en ole enää minä. Nyt tiedän jo, että näin ei ole. On jälleen mahdollista nauraa ja iloita, olla taas se melkein sama ihminen. Sanon melkein, sillä vielä en ole sitä täysin, mutta uskon että jonain päivänä kyllä.
Eräs vertainen kertoi silloin, että surun myötä, ajan kanssa ihminen saattaa elämänarvojen kautta jalostua jopa paremmaksi. Näin osa on kuulemma vuosien jälkeen todennut. Itse olen vielä siinä vaiheessa, kun ne huonot korostuvat...kärsimättömyys (usein lapsen uhmaoikuttelujen edessä), keskittymiskyvyn puute jne. En ole kokenut mitään suurta ahaa-elämystä esimerkiksi elämänarvojen suhteen, sillä mielestäni ne ovat aina olleet kunnossa. Perhe on aina ollut minulle kaikessa ykkösasia ja sitä arvoa olen myös koittanut noudattaa. En tekisi mitään toisin. Siksikin tuntuu katkeralta, että minulta vietiin elämäni tärkein asia, jota olen aina arvostanut ja yrittänyt elää sen mukaan. Muistan kun viimeisinä viikkoina ennen Enkelipojan syntymää ajattelin usein, että kun hän vihdoin syntyy, minulta ei puutu mitään. Olin onnellinen, enkä malttanut odottaa tulevaa.
Enkelipojan poismeno on aiheuttanut minussa sellaisen muutoksen, että ensimmäistä kertaa elämässäni elän pelkästään tässä hetkessä. Olen aina ollut suunnittelijatyyppi, jonka täytyy tietää mitä seuraavina viikkoina, kuukausina ja jopa seuraavan vuoden aikana tapahtuu. Aluksi menin paniikkiin kun oivalsin, että äitiyslomani loppuukin jo muutaman kuukauden päästä ja olosuhteista johtuen en pysty palaamaan töihin. Pakonomaisesti koko ajan pyöritin tulevaisuutta päässäni ja yritin järjestellä sen tyydyttävään tilaan, samaan aikaan kun koko ajan surin, mutta mikään ei löytänyt paikkaansa. Minä, joka olin ennen aina niin etevä ongelmanratkaisija. Psykologin neuvosta tein tietoisen päätöksen ja rupesin keskittymään vain tähän hetkeen. Aluksi se oli hurjan vaikeaa, mutta nyt se on onnistunut. Elän tätä päivää ja pystyn suunnittelemaan asioita enintään viikon päähän, muu tuntuu liian vaikealta. Eräänä päivänä mies olisi halunnut keskustella töihin liittyvistä asioista, mutta ahdistuin heti suunnattomasti ja kieltäydyin käsittelemästä asiaa.
Nyt eletään äitiyslomani viimeisiä viikkoja ja se päivä, kun joudun menemään lääkäriin pyytämään sairaslomaa, lähenee. Koko asia tuntuu todella vaikealta ja olen ruvennut tuntemaan siitä syyllisyyttä. Olen kuitenkin tullut pohdinnoissani siihen tulokseen, että tiedän kyllä, kun olen taas valmis töihin. Aiemmin aina kaipasin haasteita, mutta nyt haasteet pelkästään pelottavat minua. En jaksa, en pysty, en kykene. On hyväksyttävä, että nyt on näin. Jonain päivänä on ehkä toisin.
Jos voisikin sanoa, että surun myötä minusta on tulossa parempi ihminen. Pikkuasiat eivät enää haittaa ja keskityn vain oleelliseen. Valitettavasti se on kuitenkin pahinta potaskaa ikinä! Nyt yritän vain elää tätä elämää, pitäen itseni kasassa, tarjoten lapselleni niin hyvää lapsuutta kuin se näissä olosuhteissa on mahdollista ja toivoen kovasti, että jonain päivänä pystyisin vielä olemaan puhtaasti onnellinen, ilman katkeruutta.
Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että ne alkuaikojen voimakkaat ahdistuskohtaukset, joista kärsin ja joita pelkäsin, ovat itse asiassa auttaneet minua. En missään vaiheessa yrittänyt tukahduttaa tuntemuksiani, vaan elin ne sitä mukaa kun ne tulivat, tunne kerrallaan. Hetkittäin se oli tosi pelottavaa, mutta samalla käsittelin koko ajan suruani, kävellen niitä tunteita vastaan, sen sijaan että olisin juossut karkuun.
Ensimmäisinä viikkoina pelkäsin jostain syystä myös, että olen kadottanut persoonani. Silloin hortoilin kotona zombiemaisena hahmona, itkuisana, vaisuna ja synkkänä. Pelkäsin, että tämän kaiken jälkeen minä en ole enää minä. Nyt tiedän jo, että näin ei ole. On jälleen mahdollista nauraa ja iloita, olla taas se melkein sama ihminen. Sanon melkein, sillä vielä en ole sitä täysin, mutta uskon että jonain päivänä kyllä.
Eräs vertainen kertoi silloin, että surun myötä, ajan kanssa ihminen saattaa elämänarvojen kautta jalostua jopa paremmaksi. Näin osa on kuulemma vuosien jälkeen todennut. Itse olen vielä siinä vaiheessa, kun ne huonot korostuvat...kärsimättömyys (usein lapsen uhmaoikuttelujen edessä), keskittymiskyvyn puute jne. En ole kokenut mitään suurta ahaa-elämystä esimerkiksi elämänarvojen suhteen, sillä mielestäni ne ovat aina olleet kunnossa. Perhe on aina ollut minulle kaikessa ykkösasia ja sitä arvoa olen myös koittanut noudattaa. En tekisi mitään toisin. Siksikin tuntuu katkeralta, että minulta vietiin elämäni tärkein asia, jota olen aina arvostanut ja yrittänyt elää sen mukaan. Muistan kun viimeisinä viikkoina ennen Enkelipojan syntymää ajattelin usein, että kun hän vihdoin syntyy, minulta ei puutu mitään. Olin onnellinen, enkä malttanut odottaa tulevaa.
Enkelipojan poismeno on aiheuttanut minussa sellaisen muutoksen, että ensimmäistä kertaa elämässäni elän pelkästään tässä hetkessä. Olen aina ollut suunnittelijatyyppi, jonka täytyy tietää mitä seuraavina viikkoina, kuukausina ja jopa seuraavan vuoden aikana tapahtuu. Aluksi menin paniikkiin kun oivalsin, että äitiyslomani loppuukin jo muutaman kuukauden päästä ja olosuhteista johtuen en pysty palaamaan töihin. Pakonomaisesti koko ajan pyöritin tulevaisuutta päässäni ja yritin järjestellä sen tyydyttävään tilaan, samaan aikaan kun koko ajan surin, mutta mikään ei löytänyt paikkaansa. Minä, joka olin ennen aina niin etevä ongelmanratkaisija. Psykologin neuvosta tein tietoisen päätöksen ja rupesin keskittymään vain tähän hetkeen. Aluksi se oli hurjan vaikeaa, mutta nyt se on onnistunut. Elän tätä päivää ja pystyn suunnittelemaan asioita enintään viikon päähän, muu tuntuu liian vaikealta. Eräänä päivänä mies olisi halunnut keskustella töihin liittyvistä asioista, mutta ahdistuin heti suunnattomasti ja kieltäydyin käsittelemästä asiaa.
Nyt eletään äitiyslomani viimeisiä viikkoja ja se päivä, kun joudun menemään lääkäriin pyytämään sairaslomaa, lähenee. Koko asia tuntuu todella vaikealta ja olen ruvennut tuntemaan siitä syyllisyyttä. Olen kuitenkin tullut pohdinnoissani siihen tulokseen, että tiedän kyllä, kun olen taas valmis töihin. Aiemmin aina kaipasin haasteita, mutta nyt haasteet pelkästään pelottavat minua. En jaksa, en pysty, en kykene. On hyväksyttävä, että nyt on näin. Jonain päivänä on ehkä toisin.
Jos voisikin sanoa, että surun myötä minusta on tulossa parempi ihminen. Pikkuasiat eivät enää haittaa ja keskityn vain oleelliseen. Valitettavasti se on kuitenkin pahinta potaskaa ikinä! Nyt yritän vain elää tätä elämää, pitäen itseni kasassa, tarjoten lapselleni niin hyvää lapsuutta kuin se näissä olosuhteissa on mahdollista ja toivoen kovasti, että jonain päivänä pystyisin vielä olemaan puhtaasti onnellinen, ilman katkeruutta.
sunnuntai 21. syyskuuta 2014
Sydämen lapsi
Sinä olit aivan erityinen poika.
Et saanut alkuasi takkatulen loimussa tai lauantaisaunan jälkeen pari viilentävää saunajuomaa nauttineena. Sen sijaan elämäsi ensi hetket luotiin petrimaljalla laboratorion kovien lamppujen alla. Sillä hetkellä isi ja äiti olivat sinusta monien kilometrien päässä.
Ehkä siitä syystä olit meille niin kovin rakas jo silloin. Kun toiset olisivat nimittäneet sinua alkioksi, meille olit jo vauva. Meidän oma pieni rakas vauvanalku.
Et tiedäkään, kuinka paljon kyyneliä ja surua vaadittiin siihen hetkeen, jotta vihdoin alkaisit elää sisälläni. Mutta sinä tarrasit kiinni lujaa, ja asetuit taloksi. Hiljalleen vartuit isommaksi ja isommaksi, kunnes pääsin vihdoin nauttimaan villeistä liikkeistäsi ja potkuista. Toisinaan toinen käteni oli kuin liimattu vatsan päälle, koska kaipasin yhteyttä kanssasi.
Olen siitä onnekas, että sinä elät edelleen minussa. Olet vain vaihtanut paikkaa vatsasta sydämeeni.
Sinä olet aivan erityinen poika.
Et saanut alkuasi takkatulen loimussa tai lauantaisaunan jälkeen pari viilentävää saunajuomaa nauttineena. Sen sijaan elämäsi ensi hetket luotiin petrimaljalla laboratorion kovien lamppujen alla. Sillä hetkellä isi ja äiti olivat sinusta monien kilometrien päässä.
Ehkä siitä syystä olit meille niin kovin rakas jo silloin. Kun toiset olisivat nimittäneet sinua alkioksi, meille olit jo vauva. Meidän oma pieni rakas vauvanalku.
Et tiedäkään, kuinka paljon kyyneliä ja surua vaadittiin siihen hetkeen, jotta vihdoin alkaisit elää sisälläni. Mutta sinä tarrasit kiinni lujaa, ja asetuit taloksi. Hiljalleen vartuit isommaksi ja isommaksi, kunnes pääsin vihdoin nauttimaan villeistä liikkeistäsi ja potkuista. Toisinaan toinen käteni oli kuin liimattu vatsan päälle, koska kaipasin yhteyttä kanssasi.
Olen siitä onnekas, että sinä elät edelleen minussa. Olet vain vaihtanut paikkaa vatsasta sydämeeni.
Sinä olet aivan erityinen poika.
keskiviikko 17. syyskuuta 2014
Ristiriitainen ovuloija
Tämän kierron lääkitys eli kombinaatio Terolut + Clomifen on nähtävästi purrut, sillä maanantaisessa ultrassa lääkäri löysi hienosti kehittyneen limakalvon ja yhden 18mm kokoisen follikkelin. Tarkoittaa siis sitä, että tässä kuussa olisin ovuloimassa.
Lääkäri määräsi tehtäväksi heti ovulaatiotestejä joka päivä siihen saakka, että positiivinen tulos saadaan. En tiedä kyllä tarvittaisiinko koko testejä ollenkaan, sillä omat tuntemukseni ovat erittäin voimakkaat. Maanantaista asti alavatsaa on kiristellyt ja siellä on "täysi" olo, joka vaan pahenee päivien myötä. Uskoisin, että testi näyttää positiivista huomenna tai viimeistään perjantaina. Kun ovis on ohi, huomaan se yleensä siitä, että mahatuntemukset katoavat kuin tuhka tuuleen ja vatsa tuntuu taas litteältä ja tavalliselta. (enpä olisi ikinä uskonut, että jo tänä syksynä olisin näitä oireita taas väijymässä...)
Minulle tehtiin äskettäin kilpirauhastestit, sillä lääkäri piti tärkeänä niiden tavallista tiheämpää seurantaa myös näin raskauden jälkeen. Testitulokset olivat seuraavanlaiset:
S-4-V: 16,7
S-TSH: 0,36
Jostain syystä tuo jälkimmäinen arvo oli tipahtanut ihan viitearvon alarajalle, jopa sen ali. Siitä syystä lääkäri pohti hartaasti, pitäisikö annostusta vähentää, mutta koska teoriassa raskaus saattaa alkaa jo lähipäivinä (!!), se ei kannata koska sitten pitäisi jälleen nostaa. Päätettiin siis pitää parin viikon ajan sama, vanha lääkitys.
Tulimme miehen kanssa siihen tulokseen, että koitamme nyt kuitenkin siirtää pakkasesta sen viimeisen alkion. Olen erittäin skeptinen, niinkuin tällä hetkellä kaiken muunkin suhteen. Olen ihan varma, että alkio kuolee sulatuksessa, tai jos se saataisiinkin siirrettyä niin ei siitä ainakaan raskaus ala. Jotenkin tuntuu silti järkevältä panostaa kaikki mahdollinen jo tähän kiertoon, ihan kaiken varalta.
Pahin vastus näinä päivinä on selkeästi oma pääkoppa. Se pahus alkaa pettää. Ajatukset ovat hurjan ristiriitaiset, hoitoja ("onko tästä mitään hyötyä kuitenkaan") ja jopa mahdollista alkavaa raskautta kohtaan. Pelkään sitä huolen määrää, mikä väistämättä alkaa kasaantua heti positiivisesta raskaustestistä alkaen ja mietin kuinka selviän siitä. Ja enpä ihmettelisi jos tällä tuurilla koettaisiin vielä keskenmenokin.
Ajatuksista kaikista suurin ja mustin on kuitenkin se, että koen jollain tasolla pettäväni Enkelipojan...näin pian hänen poislähdöstään jo uusi raskaus mielessä. Joka päivä itkeskelen ja pyörittelen tätä samaa ajatusta mielessäni, järjen tasolla tietysti käsitän että noin ei ole, mutta heikko puoleni ei juuri nyt pysty kuuntelemaan järjen ääntä. En aio perua raskautumissuunnitelmiani, sillä se muuttaisi kaiken vain pahemmaksi, mutta yritän löytää jostain voimaa päästä yli näistä synkistä mietteistä. Ehkä jonain päivänä tavoitan taas edes pienen murusen jotain positiivista voitontahtoa, niinkuin silloin joskus ennen...
Lääkäri määräsi tehtäväksi heti ovulaatiotestejä joka päivä siihen saakka, että positiivinen tulos saadaan. En tiedä kyllä tarvittaisiinko koko testejä ollenkaan, sillä omat tuntemukseni ovat erittäin voimakkaat. Maanantaista asti alavatsaa on kiristellyt ja siellä on "täysi" olo, joka vaan pahenee päivien myötä. Uskoisin, että testi näyttää positiivista huomenna tai viimeistään perjantaina. Kun ovis on ohi, huomaan se yleensä siitä, että mahatuntemukset katoavat kuin tuhka tuuleen ja vatsa tuntuu taas litteältä ja tavalliselta. (enpä olisi ikinä uskonut, että jo tänä syksynä olisin näitä oireita taas väijymässä...)
Minulle tehtiin äskettäin kilpirauhastestit, sillä lääkäri piti tärkeänä niiden tavallista tiheämpää seurantaa myös näin raskauden jälkeen. Testitulokset olivat seuraavanlaiset:
S-4-V: 16,7
S-TSH: 0,36
Jostain syystä tuo jälkimmäinen arvo oli tipahtanut ihan viitearvon alarajalle, jopa sen ali. Siitä syystä lääkäri pohti hartaasti, pitäisikö annostusta vähentää, mutta koska teoriassa raskaus saattaa alkaa jo lähipäivinä (!!), se ei kannata koska sitten pitäisi jälleen nostaa. Päätettiin siis pitää parin viikon ajan sama, vanha lääkitys.
Tulimme miehen kanssa siihen tulokseen, että koitamme nyt kuitenkin siirtää pakkasesta sen viimeisen alkion. Olen erittäin skeptinen, niinkuin tällä hetkellä kaiken muunkin suhteen. Olen ihan varma, että alkio kuolee sulatuksessa, tai jos se saataisiinkin siirrettyä niin ei siitä ainakaan raskaus ala. Jotenkin tuntuu silti järkevältä panostaa kaikki mahdollinen jo tähän kiertoon, ihan kaiken varalta.
Pahin vastus näinä päivinä on selkeästi oma pääkoppa. Se pahus alkaa pettää. Ajatukset ovat hurjan ristiriitaiset, hoitoja ("onko tästä mitään hyötyä kuitenkaan") ja jopa mahdollista alkavaa raskautta kohtaan. Pelkään sitä huolen määrää, mikä väistämättä alkaa kasaantua heti positiivisesta raskaustestistä alkaen ja mietin kuinka selviän siitä. Ja enpä ihmettelisi jos tällä tuurilla koettaisiin vielä keskenmenokin.
Ajatuksista kaikista suurin ja mustin on kuitenkin se, että koen jollain tasolla pettäväni Enkelipojan...näin pian hänen poislähdöstään jo uusi raskaus mielessä. Joka päivä itkeskelen ja pyörittelen tätä samaa ajatusta mielessäni, järjen tasolla tietysti käsitän että noin ei ole, mutta heikko puoleni ei juuri nyt pysty kuuntelemaan järjen ääntä. En aio perua raskautumissuunnitelmiani, sillä se muuttaisi kaiken vain pahemmaksi, mutta yritän löytää jostain voimaa päästä yli näistä synkistä mietteistä. Ehkä jonain päivänä tavoitan taas edes pienen murusen jotain positiivista voitontahtoa, niinkuin silloin joskus ennen...
tiistai 16. syyskuuta 2014
Blogin 500. postaus
Tämä kirjoittamani teksti on blogin 500. postaus, eräänlainen merkkipäivä siis. Paljon olen mietiskellyt tämän blogin sijaa elämässäni, toisinaan olen kirjoitellut enemmän, toisinaan vähemmän. Silloin neljä vuotta sitten kun tämän aloitin, en tosiaankaan arvannut mitä kaikkia teemoja tulisin tulevaisuudessa käsittelemään. Onneksi niin. Aloitin kirjoittamisen onnellisena, intoa puhkuen sillä olin syöksymässä kohti sellaista elämän osa-aluetta, josta olin niin pitkään haaveillut. Ja nyt, neljä vuotta myöhemmin, saldona on ihana tytär, kallis Enkelipoikani, keskenmeno, lapsettomuusdiagnoosi ja lukemattomia hedelmällisyyshoitoja.
Viime aikoina olen hiljalleen mietiskellyt, että pitäisikö Haikaran Jalanjäljillä-blogi kuopata kokonaan ja aloittaa puhtaalta pöydältä. En enää tunnista itseäni vanhoista kirjoituksista. Samoin olen leikitellyt ajatuksella, että raottaisinko sittenkin vähän tätä anonyymiteettiäni, jota olen niin tarkoin varjellut. Olen kuitenkin suoltanut tänne sellaisia asioita, joita en välttämättä tahtoisi kavereiden ja sukulaisten tietoon saattaa...asia jääköön edelleen pohdintaan.
Näin "merkkipäivän" kunniaksi haluaisin kiittää blogin lukijoita, niin alusta asti mukana seuranneita kuin uudempiakin tapauksia. Olen saanut valtavasti tukea niin lapsettomuusasioihin kuin lapsiperheen arkeen. Ylivoimaisesti tärkein ajanjakso koitti kuitenkin tuona aurinkoisena heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna, reilut kaksi kuukautta sitten, kun iloisten perheuutisten sijaan jouduinkin kirjoittamaan elämäni raskaimmasta menetyksestä, Enkelipojan kuolemasta. Todennäköisesti en pysty edes tarpeeksi hyvin kuvailemaan, kuinka tärkeitä kaikki ne lähettämänne kommentit, runot, laulunsanat olivat. Puhelin kädessä makasin sairaalan sängyllä, luin ja itkin.
Tämä kuulostaa luultavasti kornilta, mutta sanon sen silti. Synkimpinä ja pimeimpinä hetkinä siellä sairaalan pedillä, kun uskoin etten ikinä selviä tästä kaikesta hengistä, ja ajattelin olevani maailman yksinäisin ja tuskaisin ihminen, kuvittelin mielessäni kaikki ne ihmiset jotka olivat osoittaneet meille myötätuntoa. Ystävät, sukulaiset, työtoverit, blogin lukijat ympäri maata. Ajattelin kaikkia niitä lämpimiä ajatuksia ja se antoi minulle valtavasti voimaa jaksaa. En ole ikinä uskonut mihinkään huuhaaseen, mutta olen ihan varma, että tuolloin se positiivinen energia tavoitti minut. Kiitos siis kaikesta tuesta. Koin, että en surrut yksin.
Alkushokin jälkeen toipumistani on edesauttanut kirjoittaminen, sitä kautta tämän pään sisällä vellovan mustan purkaminen. Kuka tietää, ehkä jonain päivänä nämä ajatukseni löytävät myös jonkin toisen olomuodon kun tarpeeksi aikaa on kulunut.
Lukijoiden lisäksi tämä postaus on omistettu lapsukaisilleni, Neiti S:lle ja taivaan pojalleni. Olen silti kahden lapsen äiti, aina ja ikuisesti, vaikka kotona heitä onkin vain yksi.
Viime aikoina olen hiljalleen mietiskellyt, että pitäisikö Haikaran Jalanjäljillä-blogi kuopata kokonaan ja aloittaa puhtaalta pöydältä. En enää tunnista itseäni vanhoista kirjoituksista. Samoin olen leikitellyt ajatuksella, että raottaisinko sittenkin vähän tätä anonyymiteettiäni, jota olen niin tarkoin varjellut. Olen kuitenkin suoltanut tänne sellaisia asioita, joita en välttämättä tahtoisi kavereiden ja sukulaisten tietoon saattaa...asia jääköön edelleen pohdintaan.
Näin "merkkipäivän" kunniaksi haluaisin kiittää blogin lukijoita, niin alusta asti mukana seuranneita kuin uudempiakin tapauksia. Olen saanut valtavasti tukea niin lapsettomuusasioihin kuin lapsiperheen arkeen. Ylivoimaisesti tärkein ajanjakso koitti kuitenkin tuona aurinkoisena heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna, reilut kaksi kuukautta sitten, kun iloisten perheuutisten sijaan jouduinkin kirjoittamaan elämäni raskaimmasta menetyksestä, Enkelipojan kuolemasta. Todennäköisesti en pysty edes tarpeeksi hyvin kuvailemaan, kuinka tärkeitä kaikki ne lähettämänne kommentit, runot, laulunsanat olivat. Puhelin kädessä makasin sairaalan sängyllä, luin ja itkin.
Tämä kuulostaa luultavasti kornilta, mutta sanon sen silti. Synkimpinä ja pimeimpinä hetkinä siellä sairaalan pedillä, kun uskoin etten ikinä selviä tästä kaikesta hengistä, ja ajattelin olevani maailman yksinäisin ja tuskaisin ihminen, kuvittelin mielessäni kaikki ne ihmiset jotka olivat osoittaneet meille myötätuntoa. Ystävät, sukulaiset, työtoverit, blogin lukijat ympäri maata. Ajattelin kaikkia niitä lämpimiä ajatuksia ja se antoi minulle valtavasti voimaa jaksaa. En ole ikinä uskonut mihinkään huuhaaseen, mutta olen ihan varma, että tuolloin se positiivinen energia tavoitti minut. Kiitos siis kaikesta tuesta. Koin, että en surrut yksin.
Alkushokin jälkeen toipumistani on edesauttanut kirjoittaminen, sitä kautta tämän pään sisällä vellovan mustan purkaminen. Kuka tietää, ehkä jonain päivänä nämä ajatukseni löytävät myös jonkin toisen olomuodon kun tarpeeksi aikaa on kulunut.
Lukijoiden lisäksi tämä postaus on omistettu lapsukaisilleni, Neiti S:lle ja taivaan pojalleni. Olen silti kahden lapsen äiti, aina ja ikuisesti, vaikka kotona heitä onkin vain yksi.
torstai 11. syyskuuta 2014
Älä seiso itkien haudallani
Viikkojen kuluessa minulle on kehittynyt omat päivärutiinit, jotka tuovat turvaa ja pitävät yllä jatkuvuudentunnetta. Aamulla herään aikaisin ja vien tytön päiväkotiin aamupalalle, tulen kotiin itsekin aamiaista syömään, siivoilen, laitan ruokaa, käyn urheilemassa ja piipahdan hautausmaalla. Iltapäivällä minun tehtäväni on myöskin hakea tyttö päiväkodista.
Tällä viikolla sain yllättäen pariksi päiväksi yövieraan eräästä lähipiirin jäsenestä. Ilahduin, seuraa päiviini ja vähän muuta ajateltavaa. Sitten jutellessamme kävikin ilmi, että ei hän tullutkaan piristämään minua, vaan itseään koska oli edelleen niin maassa puoli vuotta sitten tapahtuneesta erosta. Roolit kääntyivät päälaelleen. Minä, äsken lapsensa menettänyt, jouduin kannustamaan tuota eronnutta sukulaista löytämään jotain mielekkyyttä elämään. Lohdutuksen sanat eivät tulleet aivan yhtä helposti kuin ne tavallisesti olisivat tulleet...
Pari päivää sitten puolestaan liikutuin melkein kyyneliin asti siitä tuen määrästä, mitä pari aivan yllättävää tahoa ovat minulle osoittaneet. Kun karski, suorapuheinen ja hieman kyynisenkin mielenlaadun omaava mieshenkilö kertoo, kuinka hän on surrut puolestani ja kuinka on tuntunut pahalta. Kuinka on suojellut minua toisten puheilta ja pitänyt puoliani, yrittää lohduttaa minua sanoin ja teoin, se tuntuu sanomattoman hyvältä.
Samoin ystävät, jotka olen koko ajan tiennyt hyviksi tyypeiksi, ovat pysyneet rinnalla ja auttaneet kaikin mahdollisin tavoin. Joitakin kavereita on nousemassa ystäviksi. Sellaiset ihmiset ovat tarjonneet apuaan, joilla ei ole mitään "velvollisuutta" auttaa. Ihmisten hyvyys on yllättänyt minut. Tiedän, että vaikka avunpyyntöjen aikaan en jaksanut niihin tarttua, voin palata niihin halutessani myöhemmin. Samoin yritän ymmärtää niitä ihmisiä, jotka eivät pysty puhumalla auttamaan, sillä heidän roolinsa on toisenlainen - hekin auttavat teoilla, pyytämällä kylään ja tarjoamalla seuraa.
Ne ihmiset, jotka ovat meitä tukeneet, muistan ikuisesti.
Tähän loppuun kaunis runo lukemastani kirjasta, Ingela Bendt / Kun pieni lapsi kuolee.
Tällä viikolla sain yllättäen pariksi päiväksi yövieraan eräästä lähipiirin jäsenestä. Ilahduin, seuraa päiviini ja vähän muuta ajateltavaa. Sitten jutellessamme kävikin ilmi, että ei hän tullutkaan piristämään minua, vaan itseään koska oli edelleen niin maassa puoli vuotta sitten tapahtuneesta erosta. Roolit kääntyivät päälaelleen. Minä, äsken lapsensa menettänyt, jouduin kannustamaan tuota eronnutta sukulaista löytämään jotain mielekkyyttä elämään. Lohdutuksen sanat eivät tulleet aivan yhtä helposti kuin ne tavallisesti olisivat tulleet...
Pari päivää sitten puolestaan liikutuin melkein kyyneliin asti siitä tuen määrästä, mitä pari aivan yllättävää tahoa ovat minulle osoittaneet. Kun karski, suorapuheinen ja hieman kyynisenkin mielenlaadun omaava mieshenkilö kertoo, kuinka hän on surrut puolestani ja kuinka on tuntunut pahalta. Kuinka on suojellut minua toisten puheilta ja pitänyt puoliani, yrittää lohduttaa minua sanoin ja teoin, se tuntuu sanomattoman hyvältä.
Samoin ystävät, jotka olen koko ajan tiennyt hyviksi tyypeiksi, ovat pysyneet rinnalla ja auttaneet kaikin mahdollisin tavoin. Joitakin kavereita on nousemassa ystäviksi. Sellaiset ihmiset ovat tarjonneet apuaan, joilla ei ole mitään "velvollisuutta" auttaa. Ihmisten hyvyys on yllättänyt minut. Tiedän, että vaikka avunpyyntöjen aikaan en jaksanut niihin tarttua, voin palata niihin halutessani myöhemmin. Samoin yritän ymmärtää niitä ihmisiä, jotka eivät pysty puhumalla auttamaan, sillä heidän roolinsa on toisenlainen - hekin auttavat teoilla, pyytämällä kylään ja tarjoamalla seuraa.
Ne ihmiset, jotka ovat meitä tukeneet, muistan ikuisesti.
Tähän loppuun kaunis runo lukemastani kirjasta, Ingela Bendt / Kun pieni lapsi kuolee.
Älä seiso itkien haudallani
Minä en ole siellä, en nuku.
Minä olen tuhat tuivertavaa tuulta
minä olen timanttisäihke hangella
minä olen auringonkimallus kypsässä vehnässä
minä olen lempeä syyssade.
Kun heräät aamuhämärässä
minä olen se kevyt suhina
lintujen siivissä
minä olen ne lempeät tähdet
jotka hohtavat yöllä.
Älä seiso itkien haudallani
minä en ole siellä, en kuollut.
Tuntematon kirjailija
Philip Capleaun kirjasta "The will of life and death"
sunnuntai 7. syyskuuta 2014
Terolut + Clomifen = Ovulaatio?
Niinkuin aiemmin kirjoittelin, aloitin kuukautisten aikaansaamiseksi Terolut-lääkityksen ja se loppui perjantaina. Lääkärin varoittelujen mukaisesti tiputteluvuoto alkoi noin kuurin puolivälissä, ja toiseksi viimeisenä lääkityspäivänä eli torstaina rupesin kärsimään aika voimakkaista alaselkäkivuista. Jos minulla joskus harvoin on kuukautiskipuja, ne ilmenevät juurikin tuollaisina selkäkipuina. Tällä kertaa ne jatkuivat parisen päivää ja erityisesti perjantai-iltana jomotteli erityisen paljon, asento kuin asento tuntui hankalalta. Toivoskelin, että se kertoi hormonitoiminnan käynnistymisestä ja että kuukautiset todella alkaisivat pikapuoliin.
Lauantaiaamuna ilahduin suuresti, kun heti aamusta vuoto näytti käynnistyvän ja on jatkunut siitä asti. Siltikin ihan pikkuisen huolettaa, että onko kaikki niinkuin pitää, sillä tavallisesti toinen vuotopäivä on minulla erityisen voimakas, mutta nyt vuodan huomattavasti maltillisemmin. Clomifen aloitetaan kierron kolmantena päivänä eli huomenna, ja onneksi silloin on maanantai, että pääsen soittamaan klinikalle ihan kaiken varalta ennenkuin aloitan lääkityksen.
Muutama asia hieman hirvittää ja jännittää. Tässä kuitenkin häiritään aika vahvasti kropan luonnollista synnytyksestä palautumistahtia, että onko keho valmis siihen. Mitä jos Clomeista huolimatta ovulaatiota ei saadakaan aikaiseksi, mitä jos tästä tulee siltikin epänormaalin mittainen kierto eli raskauden mahdollisuus olisi pyöreä nolla. Jos, jos, jos...
Onneksi follikkeleiden kehittymistä (jos sellaisia edes kehittyy!) seurataan ultrilla. Saamme siis itsekin nähdä miten tilanne etenee. Jos ovulaatio saadaan aikaiseksi, ehkä siinä viimeistään pystymme lyömään lukkoon että tuliko tästä luomuyrityskierto vai siirrämmekö sen viimeisen pakastealkion. (Sen päätöksen tekeminen tuntuu yllättävän vaikealta, olen huomannut että tämän surun myötä olen muuttunut aivan päättämättömäksi ihmiseksi! Ennen päätöksenteko oli helppoa, nyt jahkaan ja mietin, pohdin ja pyörittelen asiaa joka kulmasta ilman selvää ratkaisua...)
Tällä hetkellä mielialani on sellainen, että näen tämän Clomikierron välttämättömänä välivaiheena kierron stabiloimiseksi, ennenkuin päästään tositoimiin. Jotenkin suorastaan odotan sitä tulevaa ICSI:ä, ehkä liiankin kovasti, sillä molemmilla aiemmilla kerroilla se on ollut se mistä raskaus on lähtenyt alulle. Aikani kuluksi tein hieman laskelmia, ja jos tämä kierto olisi noin 30 päivää, kiertopäivä 1 olisi maanantaina 6.10. Silloin siis aloitettaisiin piikitykset. En voinut olla kurkkaamatta vuodentakaisia postauksiani, ja lopputulos oli, että pelottavan samaan ajankohtaan asettuisi hoidon aloitus: viime vuonna ne aloitettiin 10.10! Tarkoittaa luonnollisesti sitä, että jos uusi raskaus alkaisi, se menisi lähes täysin käsikädessä edellisen raskauden kanssa ihan laskettua aikaa myöten...Spooky.
Lauantaiaamuna ilahduin suuresti, kun heti aamusta vuoto näytti käynnistyvän ja on jatkunut siitä asti. Siltikin ihan pikkuisen huolettaa, että onko kaikki niinkuin pitää, sillä tavallisesti toinen vuotopäivä on minulla erityisen voimakas, mutta nyt vuodan huomattavasti maltillisemmin. Clomifen aloitetaan kierron kolmantena päivänä eli huomenna, ja onneksi silloin on maanantai, että pääsen soittamaan klinikalle ihan kaiken varalta ennenkuin aloitan lääkityksen.
Muutama asia hieman hirvittää ja jännittää. Tässä kuitenkin häiritään aika vahvasti kropan luonnollista synnytyksestä palautumistahtia, että onko keho valmis siihen. Mitä jos Clomeista huolimatta ovulaatiota ei saadakaan aikaiseksi, mitä jos tästä tulee siltikin epänormaalin mittainen kierto eli raskauden mahdollisuus olisi pyöreä nolla. Jos, jos, jos...
Onneksi follikkeleiden kehittymistä (jos sellaisia edes kehittyy!) seurataan ultrilla. Saamme siis itsekin nähdä miten tilanne etenee. Jos ovulaatio saadaan aikaiseksi, ehkä siinä viimeistään pystymme lyömään lukkoon että tuliko tästä luomuyrityskierto vai siirrämmekö sen viimeisen pakastealkion. (Sen päätöksen tekeminen tuntuu yllättävän vaikealta, olen huomannut että tämän surun myötä olen muuttunut aivan päättämättömäksi ihmiseksi! Ennen päätöksenteko oli helppoa, nyt jahkaan ja mietin, pohdin ja pyörittelen asiaa joka kulmasta ilman selvää ratkaisua...)
Tällä hetkellä mielialani on sellainen, että näen tämän Clomikierron välttämättömänä välivaiheena kierron stabiloimiseksi, ennenkuin päästään tositoimiin. Jotenkin suorastaan odotan sitä tulevaa ICSI:ä, ehkä liiankin kovasti, sillä molemmilla aiemmilla kerroilla se on ollut se mistä raskaus on lähtenyt alulle. Aikani kuluksi tein hieman laskelmia, ja jos tämä kierto olisi noin 30 päivää, kiertopäivä 1 olisi maanantaina 6.10. Silloin siis aloitettaisiin piikitykset. En voinut olla kurkkaamatta vuodentakaisia postauksiani, ja lopputulos oli, että pelottavan samaan ajankohtaan asettuisi hoidon aloitus: viime vuonna ne aloitettiin 10.10! Tarkoittaa luonnollisesti sitä, että jos uusi raskaus alkaisi, se menisi lähes täysin käsikädessä edellisen raskauden kanssa ihan laskettua aikaa myöten...Spooky.
perjantai 5. syyskuuta 2014
2 kk:tta - Surrako vai eikö surra
Eilen kävin ensimmäistä kertaa synnytyksen jälkeen vaateostoksilla. Ostin pitkästä aikaa ihan tavallisia vaatteita, sellaisia joissa ei ole masuresoria tai joiden niskassa ei lue "mama". Kaupassa soi menevä taustamusiikki, sovitin vaatteita ja huomasin ajattelevani, kuinka tämä tuntuu hyvältä! Tämä on mukavaa, jopa hauskaa.
Heti perään pelästyin. Eihän se nyt soveliasta ole, se että viihtyy. Nyt on suruaika! Mennyt vasta 2 kuukautta! Oikein kaipasin sitä suruntunnetta ja kotiin päästyäni tarrasin heti erääseen aihepiirin kirjaan ja helpotti, kun pääsin vähän kyynelehtimään surullisten vertaistarinoiden pariin.
Ihmismieli on sitten kummallinen. Ensimmäisinä viikkoina en mitään muuta toivonut kuin sitä, että olo helpottuisi ja pääsisin siitä kauheasta ahdistussurusta pois. Se oli liian tuskallista kaikessa hallitsemattomuudessaan. Nyt kun olen jo kykeneväinen laittamaan surun omaan lokeroonsa ja kaivamaan sen sieltä halutessani esiin, tunnen siitä syyllisyyttä. Melkein kaipaan noita alkuviikkojen tuntemuksia, sillä silloin Enkelipoika oli jatkuvasti läsnä.
Takapakkipäivät ovat kamalan raskaita, mutta niiden jälkeen helpottaa. Saattaa kulua useampi päivä paljon keveämmissä tunnelmissa, sillä padot ovat taas hetkeksi murtuneet ja tie on vain ylöspäin. Ja fakta on, että ihminen ei vaan voi loputtomiin itkeä.
Yksi tabu minulla vielä on. Melkein kaikki muut "ekat kerrat" olen jo kokeillut, mutta en vaan pysty kuuntelemaan musiikkia. Enkelipojan syntymän jälkeen jokaikinen automatka on sujunut hiljaisuudessa, toisin kuin ennen. Kotona siivoilut ja puuhastelut hoituvat ilman radiota. Pari kertaa käsi on jo autoillessa vaivihkaa hakeutunut radion nupille, mutta en vaan voi. En voi antaa periksi tälle viimeisellekin esteelle. Noin kuukausi sitten huoltoasemalla käydessäni radiosta tuli yhtäkkiä Jenni Vartiaisen Missä muruseni on, ja siinä silmänräpäyksessä ymmärsin ne sanat ihan eri näkökulmasta kuin ennen. Tietysti purskahdin itkuun siinä paikassa ja pelkään edelleen musiikkia juuri tuosta syystä.
Huomenna aion kokeilla uhkarohkeasti jotain uutta. Voisiko minulla olla uudestaan hauskaa ulkona, hyvän ruoan ja viinin merkeissä, ystävien seurassa, siellä missä on paljon muitakin ihmisiä ja sitä musiikkia. Aion kokeilla, haluan viihtyä, haluan nauraa. Aion antaa itselleni mahdollisuuden.
Suukkoja sinne taivaaseen, kultaseni. Äiti yrittää nyt vähän piristyä, mutta tiedäthän etten silti ikinä sinua unohda. Kauniita unia, toivottavasti joku muu tuudittaa sinut siellä uneen...
Heti perään pelästyin. Eihän se nyt soveliasta ole, se että viihtyy. Nyt on suruaika! Mennyt vasta 2 kuukautta! Oikein kaipasin sitä suruntunnetta ja kotiin päästyäni tarrasin heti erääseen aihepiirin kirjaan ja helpotti, kun pääsin vähän kyynelehtimään surullisten vertaistarinoiden pariin.
Ihmismieli on sitten kummallinen. Ensimmäisinä viikkoina en mitään muuta toivonut kuin sitä, että olo helpottuisi ja pääsisin siitä kauheasta ahdistussurusta pois. Se oli liian tuskallista kaikessa hallitsemattomuudessaan. Nyt kun olen jo kykeneväinen laittamaan surun omaan lokeroonsa ja kaivamaan sen sieltä halutessani esiin, tunnen siitä syyllisyyttä. Melkein kaipaan noita alkuviikkojen tuntemuksia, sillä silloin Enkelipoika oli jatkuvasti läsnä.
Takapakkipäivät ovat kamalan raskaita, mutta niiden jälkeen helpottaa. Saattaa kulua useampi päivä paljon keveämmissä tunnelmissa, sillä padot ovat taas hetkeksi murtuneet ja tie on vain ylöspäin. Ja fakta on, että ihminen ei vaan voi loputtomiin itkeä.
Yksi tabu minulla vielä on. Melkein kaikki muut "ekat kerrat" olen jo kokeillut, mutta en vaan pysty kuuntelemaan musiikkia. Enkelipojan syntymän jälkeen jokaikinen automatka on sujunut hiljaisuudessa, toisin kuin ennen. Kotona siivoilut ja puuhastelut hoituvat ilman radiota. Pari kertaa käsi on jo autoillessa vaivihkaa hakeutunut radion nupille, mutta en vaan voi. En voi antaa periksi tälle viimeisellekin esteelle. Noin kuukausi sitten huoltoasemalla käydessäni radiosta tuli yhtäkkiä Jenni Vartiaisen Missä muruseni on, ja siinä silmänräpäyksessä ymmärsin ne sanat ihan eri näkökulmasta kuin ennen. Tietysti purskahdin itkuun siinä paikassa ja pelkään edelleen musiikkia juuri tuosta syystä.
Huomenna aion kokeilla uhkarohkeasti jotain uutta. Voisiko minulla olla uudestaan hauskaa ulkona, hyvän ruoan ja viinin merkeissä, ystävien seurassa, siellä missä on paljon muitakin ihmisiä ja sitä musiikkia. Aion kokeilla, haluan viihtyä, haluan nauraa. Aion antaa itselleni mahdollisuuden.
Suukkoja sinne taivaaseen, kultaseni. Äiti yrittää nyt vähän piristyä, mutta tiedäthän etten silti ikinä sinua unohda. Kauniita unia, toivottavasti joku muu tuudittaa sinut siellä uneen...
torstai 4. syyskuuta 2014
Neiti S & päiväunet
Vaihteeksi asiaa liittyen blogin "normaaliin" aihepiiriin. Nyt kun meidän elämä on asettunut noudattamaan näitä arjen tavallisia kuvioita, on tullut yhä selvemmäksi ja selvemmäksi, että Neiti S:n unensaanti on hankalaa. Aluksi epäilin, että se johtui tästä shokista ja surusta, mutta nyt kun aikaa on kulunut, epäilen että kyse on päiväunista.
Heinäkuusta asti illat ovat menneet valvoessa. Myöhäistimme nukkumaanmenoaikaa kahdeksasta puoli yhdeksään, mutta edelleen tyttö kukkuu pystyssä jopa iltakymmeneen ihan pirteän oloisena. (Ja minun mielestäni se ei ole pikkutytölle sopiva kellonaika nukahtaa!) Illat menevät siinä, että joudumme piipahtelemaan hänen huoneessaan milloin minkäkin tekosyyn verukkeella: jano, peitto puuttuu, pissahätä, pimeä/liian valoisaa, "äiti laula yksi laulu" jne.
Samoin kesällä on astunut kuvioihin satunnainen päiväunien skippaaminen. Erityisesti silloin, jos takana on hyvät yöunet. Sen sijaan jos illan riekkuminen on mennyt myöhään ja herätys on ollut aamulla aikaisin, tyttö sammuu kuin saunalyhty puoliltapäivin. Tavalliset päiväunet ovat kestäneet n. 2h emmekä koskaan anna hänen nukkua klo 15 pidempään, sillä silloin ilta on mennyt aivan toivottomaksi.
Takana on nyt 2 kotipäivää tytön kanssa. Toissapäivänä hän ei nukkunut päiväunia ollenkaan ja iltaruokaan mennessä olin ihan uuvuksissa, sillä hän vaati koko ajan lähes jakamatonta huomiota ja kaiken kukkuraksi alkoi iltapäivästä ärtyä, kun väsy tuli. Yhdistelmä kiukkuinen tyttö + äidin puuttuva lepotauko on tässä omassa nykyisessä mielentilassani aika heikko yhdistelmä. Eilen puolestani päätin, että nyt kokeillaan max. 1h päiväunia, mutta silti illalla meni taas kymmeneen.
Eikö tämä ala olla jo ihan selvä merkki siitä, että päiväunia ei enää tarvita? Millaisia kokemuksia lukijoilla on tästä siirtymävaiheesta? Hieman hirvittää tuo kiukkuisuus, jota ilmenee aina kun unet ovat jääneet väliin ja montakohan viikkoa sitä sitten oikein kestää...
Eräs ystävä muistutti, että ajattele miten mahtavaa on kun ei tarvitse enää suunnitella aikatauluja päiväunien tahtiin. En osaa edes ajatella tuota, kun olen niin tottunut tähän nykyiseen :) Oma lepohetki keskellä päivää on ollut elintärkeä.
Heinäkuusta asti illat ovat menneet valvoessa. Myöhäistimme nukkumaanmenoaikaa kahdeksasta puoli yhdeksään, mutta edelleen tyttö kukkuu pystyssä jopa iltakymmeneen ihan pirteän oloisena. (Ja minun mielestäni se ei ole pikkutytölle sopiva kellonaika nukahtaa!) Illat menevät siinä, että joudumme piipahtelemaan hänen huoneessaan milloin minkäkin tekosyyn verukkeella: jano, peitto puuttuu, pissahätä, pimeä/liian valoisaa, "äiti laula yksi laulu" jne.
Samoin kesällä on astunut kuvioihin satunnainen päiväunien skippaaminen. Erityisesti silloin, jos takana on hyvät yöunet. Sen sijaan jos illan riekkuminen on mennyt myöhään ja herätys on ollut aamulla aikaisin, tyttö sammuu kuin saunalyhty puoliltapäivin. Tavalliset päiväunet ovat kestäneet n. 2h emmekä koskaan anna hänen nukkua klo 15 pidempään, sillä silloin ilta on mennyt aivan toivottomaksi.
Takana on nyt 2 kotipäivää tytön kanssa. Toissapäivänä hän ei nukkunut päiväunia ollenkaan ja iltaruokaan mennessä olin ihan uuvuksissa, sillä hän vaati koko ajan lähes jakamatonta huomiota ja kaiken kukkuraksi alkoi iltapäivästä ärtyä, kun väsy tuli. Yhdistelmä kiukkuinen tyttö + äidin puuttuva lepotauko on tässä omassa nykyisessä mielentilassani aika heikko yhdistelmä. Eilen puolestani päätin, että nyt kokeillaan max. 1h päiväunia, mutta silti illalla meni taas kymmeneen.
Eikö tämä ala olla jo ihan selvä merkki siitä, että päiväunia ei enää tarvita? Millaisia kokemuksia lukijoilla on tästä siirtymävaiheesta? Hieman hirvittää tuo kiukkuisuus, jota ilmenee aina kun unet ovat jääneet väliin ja montakohan viikkoa sitä sitten oikein kestää...
Eräs ystävä muistutti, että ajattele miten mahtavaa on kun ei tarvitse enää suunnitella aikatauluja päiväunien tahtiin. En osaa edes ajatella tuota, kun olen niin tottunut tähän nykyiseen :) Oma lepohetki keskellä päivää on ollut elintärkeä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)